Tuntuu kivalta kirjoittaa omasta elämästä, vaikka nyt niihin ikäviin asioihin tässä keskitynkin. Välillä kyllä mietityttää muistanko kaiken tai muistanko oikein. Toisaalta muistamisella ei juurikaan ole merkitystä sillä tunteet ja kokemukset ovat aina oikeita. Eri ihmiset voivat kokea saman asian ihan eri tavoin ja molemmat ovat silti oikeassa. Kyllä, minä kuulun herkästi reagoiviin ihmisiin ja koen asiat voimakkaina, mikä ei ole ollenkaan hyvä asia, kun reaktiot ja tuntemukset pitää enimmäkseen sisällään. Siitäkin voi syyttää vanhempia, jotka ovat antaneet puhumattomuuden mallin. Sitten takaisin menneisyyteen.

1988

Kaksi ensimmäistä kouluvuottani kävin ihanassa idyllisessä pienessä puukoulussa. Kolmannelle luokalle piti mennä isompaan kaupunkikouluun. Ympäristön muutos reilusti alle sadan oppilaan lähikoulusta suureen yli viiden sadan oppilaan lähiökouluun oli tympeä. Varsinkin kun iki-ihana luokanopettaja vaihtui erittäin ankaraan ja tympeään. Pidin kyllä edelleen koulusta mutta enää se ei ollut niin tärkeää ja merkittävää. Kaverit tulivat tärkeämmiksi.

Kaikkein vähiten kouluajoista muistan kolmannesta luokasta. Silloin luokkakoko oli suurin, 31, opettaja kamala ja koulukin liian suuri vielä pienelle ihmiselle. Ruokailut tuolla koulussa olivat todella ankeita ahtaissa tiloissa. Kotona meno jatkui samanlaisena ilman suuria mullistuksia.

1989

Mummoni (äidin äiti) kuolee heti hiihtoloman alkuun. Olimme lähteneet lomalle päivää normaalia aiemmin ja ehdimme vielä nähdä mummon. Yön aikana mummo vietiin terveyskeskukseen ja seuraavana päivänä hän kuoli. En osannut surra. Olihan hän jo melkein 90-vuotias. Loma menee hautajaisia järjestellessä ja sukulaisia tavatessa.

Etsimme uutta kotia. Vanhemmat haaveilevat omakotitalosta. Minäkin olen mukana taloja katselemassa. Minä pysyisin mieluusti Keravalla tutuissa ympyröissä, mutta syystä taikka toisesta päädymme Mäntsälään. Muutto on toukokuun lopussa ja viimeiset koulupäivät käyn parhaan ystäväni kotoa käsin. Vaikka en muutosta niin innostunut ollutkaan, en muista olleeni mitenkään erityisen surullinen tai vihainen.

Pian kesäloman alettua lähden pohjoiseen kummitätini luo. Olen viettänyt siellä paljon aikaa lomilla, myös ilman vanhempia. Kerran käymme hierojalla ja siellä pihalla tulee vastaan söpöisiä koiranpentuja. Ne ovat vielä vailla uusia koteja ja yksi narttupentu lähtee minulle koiraksi. Pitkien pohdiskelujen jälkeen pennun nimeksi tulee Nätti. Kummitätini saa kertoa pennusta vanhemmilleni puhelimitse. Minulla ei ole mitään käsitystä koiran hoidosta ja maalla koirien pito on muutenkin vähän ankarampaa kuin kaupungeissa. Koirasta tulee kuitenkin heti äärimmäisen tärkeä osa elämääni.

Pian Nätin tulon jälkeen kummitätini sairastuu. Aivoverenvuoto epäonnistuneine leikkauksineen ja hoitoineen vie aktiivisen tädin elämänilon ja sitoo hänet kotiinsa muiden avun armoille. Minä olin paikalla kohtauksen sattuessa. Ensimmäinen reaktioni oli lähteä ulos. Pois pelottavasta tilanteesta. Tulin kuitenkin pian takaisin ja soitin apua paikalle. Jossain vaiheessa menin sairaalaan katsomaan tätiä. Hän oli vielä teho-osastolla. En pitänyt mistään näkemästäni, minua ei olisi pitänyt viedä sinne vielä siinä vaiheessa.

Kotona odotti paluu arkeen uudella paikkakunnalla. Minulla ei ollut ystäviä ja vanhemmat antoivat lohdukkeeksi herkkuja. Lihoin reilusti. Koulun alettua sain muutamia kavereita ja koulukin tuntui olevan ihan kiva. Alkuun minua yritettiin vähän kiusata, mutta kerroin siitä kotona ja opettajalle ja vasta aluillaan ollut kiusaaminen loppui heti alkuunsa. Siitä ei jäänyt traumoja tai kaunoja ketään kohtaan.

No huh. Tämä olikin tapahtumarikas vuosi. Minulle vuosi oli monella tapaa käänteentekevä. Ennen muuttoa minulla oli kavereita ja olin tavallinen. Uudessa paikassa olin ulkopuolinen, entistä lihavampi ja ujompi, minulla oli vain muutamia ystäviä. Kesän tapahtumat vaikuttivat myös erittäin paljon. Minulta lähti "sijaiskoti". Vierailut pohjoisessa maalla vähenivät tädin sairastuttua. Hän oli se tervehenkinen aikuinen minun elämässäni. Koira toi seuraa ja lohtua elämääni, mutta näin jälkikäteen säälin koiraa. Nyt kun olen perehtynyt koiran pitoon paljon paremmin, niin voin sanoa, että mitään ei Nätin kanssa tehty oikein. Koiralla oli muutenkin ankeat lähtökohdat, olihan se vieroitettu emostaan jo reilun 4 viikon ikäisenä. Ihme, että se pysyi edes hengissä sellaisella ruokinnalla ja pidolla mitä pentu rukka koki. Ei silloin kukaan tullut kertomaan, että pentu tarvitsee muutakin kuin puuroa ja perunaa kerran pari päivässä. Tämä koira sentään piti minusta ja kertoi sen. Kun aikuiset soittivat kiinnostustaan ihan muualle, minä takerruin koiran kiintymykseen. Olen eläinläheisriippuvainen. Ihmisiin ei ole luottamista, eläimiin voi luottaa ja ne tarvitsevat minua, olen siis tärkeä. Tästä sai alkunsa pakonomainen tarve pitää eläimiä, mille ei ole loppua näkyvissä. Ja minä tunnustan pitäväni eläimiä vallan itsekkäistä syistä. Minä haluan olla tärkeä ja eläimille olen sitä. Yritän parhaani niiden kanssa, mutta aina ei voi onnistua ja varmasti on paljon parempiakin eläinihmisiä. Eläimet ovat minun terapeuttejani. Eikä ole muuten kovin halpaa tämäkään terapia.

Miksi muuten sukulaiset kokoontuvat vain hautajaisissa? Lapsena pidin kovasti kun kävimme sukuloimassa milloin missäkin. Mummon kuolemasta minulle on jäänyt mieleen lähinnä se, että kerrankin kaikki olivat paikalla samaan aikaan ja se tuntui kivalta, vaikka tilanne oli surullinen. Hauskaa oli myös autojonossa kulkeminen ikäjärjestyksessä. Siis vanhin sisaruksista ajoi ensimmäinen ja nuorin (äitini) oli jonossa viimeisenä. Siinä sitä sitten köröteltiin peräkkäin 40 km. Minä muuten toivoin ja sain perintönä punaisen ison nuken, jolla oma tyttäreni nykyään päivittäin leikkii.