Elämä on liian vaikeeta aivan liian usein. Miksi? Miksi minusta tuntuu, etten sovi mihinkään raameihin, en osaa toimia normaalisti. Mikä on normaalia? Olenko vain avuton, onneton idiootti, joka haluaa kaiken tulevan helposti eteensä? Entäs jos syyttäisi ankeaa lapsuutta? Joku syy on omaan kurjuuteen löydyttävä. Minäpä kerron omasta elämästäni tässä blogissa, jos vaikka löytyisi joku punainen lanka, johon voisi tarttua ja löytää valoa toisesta päästä.

Vuosi 1979

Minä synnyin pienessä pohjoisen kunnassa. Olin toivottu lapsi, vanhempieni esikoinen. Olin helppo, iloinen, tyytyväinen vauva.

Tämähän vaikuttaa ihan hyvältä, tavalliselta alulta.

Vuosi 1980

Näihin aikoihin ei ollut pitkiä äitiysvapaita, joten olin jo hoidossa, jotta köyhistä oloista lähtöisin olevat vanhempani saattoivat käydä töissä. Suvussa oli muitakin vauvoja, joten minulla oli myös ikäistäni seuraa saatavilla. Jossain vaiheessa sattui pieni tapaturma, kun konttasin äitini jaloissa. Kiehuvan kuuma teevesi kaatui jalkateräni päälle. Jalka parani ennalleen hyvässä hoidossa.

Jalassani näkyy edelleen haaleat ryppyiset paloarvet. Onneksi vesi ei kaatunut kasvoille. Olisi varmasti jäänyt muutakin kuin parantuneita arpia.

Vuosi 1981 ja -82

Paremmat työmahdollisuudet etelä-Suomessa houkuttelivat vanhempani muuttamaan. Uutta kotia ei heti löytynyt, joten asuimme isän veljen perheen luona puoli vuotta. Minulla oli silloin siis kummit ja vajaan vuoden nuorempi serkku seurana vanhempien lisäksi. Vaikuttaa kivalta. Käytännössä olimme serkkuni kanssa lähinnä vain riidelleet. Muutto vuokra-asuntoon oli varmasti mukavampi vaihtoehto kaikille. Asuimme alivuokralaisina vanhan omakotitalon yläkerrassa. Talon isäntäväki oli muuten mustalaisia ja he asuivat alakerrassa. Nämä mustalaiset olivat kuulemma hyviä, rehellisiä ja mukavia ihmisiä. Toisin kuin mustalaiset yleensä. En tietenkään muista mitä minulle on sanottu mustalaisista, mutta tuollainen mielikuva on jäänyt.

No niin, nyt löydän tästä jotain. Äitini oli hiukan ennakkoluulounen ja /tai pelokas muita kulttuureja kohtaan, joten pieni rasismin siemen on lapseen nyt jo kylvetty. Itselläni kun on leikki-ikäinen tyttö, niin ihmettelen miten 1-3 -vuotiaat ovat voineet jatkuvasti tapella. Onko meidät jätetty vain keskenämme touhuamaan? Tuon ikäiset kun eivät vielä varsinaisesti leiki yhteisleikkejä, niin varmasti on ollut sanomista. Aikuisen tehtävä on olla saatavilla ja ohjata lapsia oikeaan suuntaan. Hmm. Tiedä sitten kuka on käskenyt ja ketä. Äitini oli hiljaisempi ja rauhallisempi kun taas kummitätini tapa komentaa oli huutaminen. Jos aikuinen huutaa jatkuvasti, niin varmasti lapsetkin. Tiedä sitten, kunhan pohdiskelen.