Tuntuu kivalta kirjoittaa omasta elämästä, vaikka nyt niihin ikäviin asioihin tässä keskitynkin. Välillä kyllä mietityttää muistanko kaiken tai muistanko oikein. Toisaalta muistamisella ei juurikaan ole merkitystä sillä tunteet ja kokemukset ovat aina oikeita. Eri ihmiset voivat kokea saman asian ihan eri tavoin ja molemmat ovat silti oikeassa. Kyllä, minä kuulun herkästi reagoiviin ihmisiin ja koen asiat voimakkaina, mikä ei ole ollenkaan hyvä asia, kun reaktiot ja tuntemukset pitää enimmäkseen sisällään. Siitäkin voi syyttää vanhempia, jotka ovat antaneet puhumattomuuden mallin. Sitten takaisin menneisyyteen.

1988

Kaksi ensimmäistä kouluvuottani kävin ihanassa idyllisessä pienessä puukoulussa. Kolmannelle luokalle piti mennä isompaan kaupunkikouluun. Ympäristön muutos reilusti alle sadan oppilaan lähikoulusta suureen yli viiden sadan oppilaan lähiökouluun oli tympeä. Varsinkin kun iki-ihana luokanopettaja vaihtui erittäin ankaraan ja tympeään. Pidin kyllä edelleen koulusta mutta enää se ei ollut niin tärkeää ja merkittävää. Kaverit tulivat tärkeämmiksi.

Kaikkein vähiten kouluajoista muistan kolmannesta luokasta. Silloin luokkakoko oli suurin, 31, opettaja kamala ja koulukin liian suuri vielä pienelle ihmiselle. Ruokailut tuolla koulussa olivat todella ankeita ahtaissa tiloissa. Kotona meno jatkui samanlaisena ilman suuria mullistuksia.

1989

Mummoni (äidin äiti) kuolee heti hiihtoloman alkuun. Olimme lähteneet lomalle päivää normaalia aiemmin ja ehdimme vielä nähdä mummon. Yön aikana mummo vietiin terveyskeskukseen ja seuraavana päivänä hän kuoli. En osannut surra. Olihan hän jo melkein 90-vuotias. Loma menee hautajaisia järjestellessä ja sukulaisia tavatessa.

Etsimme uutta kotia. Vanhemmat haaveilevat omakotitalosta. Minäkin olen mukana taloja katselemassa. Minä pysyisin mieluusti Keravalla tutuissa ympyröissä, mutta syystä taikka toisesta päädymme Mäntsälään. Muutto on toukokuun lopussa ja viimeiset koulupäivät käyn parhaan ystäväni kotoa käsin. Vaikka en muutosta niin innostunut ollutkaan, en muista olleeni mitenkään erityisen surullinen tai vihainen.

Pian kesäloman alettua lähden pohjoiseen kummitätini luo. Olen viettänyt siellä paljon aikaa lomilla, myös ilman vanhempia. Kerran käymme hierojalla ja siellä pihalla tulee vastaan söpöisiä koiranpentuja. Ne ovat vielä vailla uusia koteja ja yksi narttupentu lähtee minulle koiraksi. Pitkien pohdiskelujen jälkeen pennun nimeksi tulee Nätti. Kummitätini saa kertoa pennusta vanhemmilleni puhelimitse. Minulla ei ole mitään käsitystä koiran hoidosta ja maalla koirien pito on muutenkin vähän ankarampaa kuin kaupungeissa. Koirasta tulee kuitenkin heti äärimmäisen tärkeä osa elämääni.

Pian Nätin tulon jälkeen kummitätini sairastuu. Aivoverenvuoto epäonnistuneine leikkauksineen ja hoitoineen vie aktiivisen tädin elämänilon ja sitoo hänet kotiinsa muiden avun armoille. Minä olin paikalla kohtauksen sattuessa. Ensimmäinen reaktioni oli lähteä ulos. Pois pelottavasta tilanteesta. Tulin kuitenkin pian takaisin ja soitin apua paikalle. Jossain vaiheessa menin sairaalaan katsomaan tätiä. Hän oli vielä teho-osastolla. En pitänyt mistään näkemästäni, minua ei olisi pitänyt viedä sinne vielä siinä vaiheessa.

Kotona odotti paluu arkeen uudella paikkakunnalla. Minulla ei ollut ystäviä ja vanhemmat antoivat lohdukkeeksi herkkuja. Lihoin reilusti. Koulun alettua sain muutamia kavereita ja koulukin tuntui olevan ihan kiva. Alkuun minua yritettiin vähän kiusata, mutta kerroin siitä kotona ja opettajalle ja vasta aluillaan ollut kiusaaminen loppui heti alkuunsa. Siitä ei jäänyt traumoja tai kaunoja ketään kohtaan.

No huh. Tämä olikin tapahtumarikas vuosi. Minulle vuosi oli monella tapaa käänteentekevä. Ennen muuttoa minulla oli kavereita ja olin tavallinen. Uudessa paikassa olin ulkopuolinen, entistä lihavampi ja ujompi, minulla oli vain muutamia ystäviä. Kesän tapahtumat vaikuttivat myös erittäin paljon. Minulta lähti "sijaiskoti". Vierailut pohjoisessa maalla vähenivät tädin sairastuttua. Hän oli se tervehenkinen aikuinen minun elämässäni. Koira toi seuraa ja lohtua elämääni, mutta näin jälkikäteen säälin koiraa. Nyt kun olen perehtynyt koiran pitoon paljon paremmin, niin voin sanoa, että mitään ei Nätin kanssa tehty oikein. Koiralla oli muutenkin ankeat lähtökohdat, olihan se vieroitettu emostaan jo reilun 4 viikon ikäisenä. Ihme, että se pysyi edes hengissä sellaisella ruokinnalla ja pidolla mitä pentu rukka koki. Ei silloin kukaan tullut kertomaan, että pentu tarvitsee muutakin kuin puuroa ja perunaa kerran pari päivässä. Tämä koira sentään piti minusta ja kertoi sen. Kun aikuiset soittivat kiinnostustaan ihan muualle, minä takerruin koiran kiintymykseen. Olen eläinläheisriippuvainen. Ihmisiin ei ole luottamista, eläimiin voi luottaa ja ne tarvitsevat minua, olen siis tärkeä. Tästä sai alkunsa pakonomainen tarve pitää eläimiä, mille ei ole loppua näkyvissä. Ja minä tunnustan pitäväni eläimiä vallan itsekkäistä syistä. Minä haluan olla tärkeä ja eläimille olen sitä. Yritän parhaani niiden kanssa, mutta aina ei voi onnistua ja varmasti on paljon parempiakin eläinihmisiä. Eläimet ovat minun terapeuttejani. Eikä ole muuten kovin halpaa tämäkään terapia.

Miksi muuten sukulaiset kokoontuvat vain hautajaisissa? Lapsena pidin kovasti kun kävimme sukuloimassa milloin missäkin. Mummon kuolemasta minulle on jäänyt mieleen lähinnä se, että kerrankin kaikki olivat paikalla samaan aikaan ja se tuntui kivalta, vaikka tilanne oli surullinen. Hauskaa oli myös autojonossa kulkeminen ikäjärjestyksessä. Siis vanhin sisaruksista ajoi ensimmäinen ja nuorin (äitini) oli jonossa viimeisenä. Siinä sitä sitten köröteltiin peräkkäin 40 km. Minä muuten toivoin ja sain perintönä punaisen ison nuken, jolla oma tyttäreni nykyään päivittäin leikkii.

Onkohan tästä blogipohdiskelusta mitään hyötyä? Jaksaako kukaan kiinnostua elämästäni, sen kurjuudesta ja tietysti myös ihanuudesta. Kirjoitan tätä blogia, jotta saan paikan purkaa ikäviä asioita mutta toki elämässäni on tapahtunut paljon hyvääkin. Niiden ihanien asioiden ja tapahtumien ansiosta kurjatkin puolet kestää.

1983-1985

Alivuokralaiselämä jää taakse, kun muutamme omaan kotiin. Mukava ja rauhallinen kerrostaloalue Keravalla on hyvä kasvupaikka lapselle. Vanhempani käyvät töissä ja minä vietän päivät naapurikerrostalon perhepäivähoitajan luona ja seurakunnan kerhossa. Kavereita löytyy pihapiiristä ja viihdynkin hyvin ulkoleikeissä. Käymme usein viikonloppuisin sukulaisten luona kylässä. Siitä pidän.

Tuossa on ne kulissit, joita pidetään yllä lukuisissa suomalaiskodeissa. Kaikki vaikuttaa päällisinpuolin hyvältä, tavalliselta. Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Olen kasvanut kahden alkoholistin kanssa. Alkuun juominen oli ehkä runsasta mutta normaalin rajoissa. Lapselle oman kodin tapahtumat ovat normaalia elämää, johon vain sopeudutaan. Vaihtoehtoja ei ole, eikä lapsi edes tiedä muusta.

Ensimmäinen alkoholiin liittyvä muisto on alivuokralaisajalta. Heräsin ennen vanhempiani ja menin herättämään heitä. En saanut heitä hereille, vaikka kuinka huusin ja tönin. Olin peloissani. Muuta en tilanteesta muista. Myöhemmin tietysti tilanteen yleistyessä ymmärsin, että vanhemmat juovat alkoholia aamuyöhön asti ja usein sammumiseen asti. Siksi en saanut heitä hereille. Osaan jo allekouluikäisenä reitit kodista varmaankin noin kymmeneen eri baariin/kapakkaan.

Jos olisin ollut vaikeampi lapsi, joka tekee tuhoja ilman jatkuvaa valvontaa, olisiko jonkun ollut pakko pysyä edes vähän selvempänä? Vaikea sanoa, mutta varmasti helppo ja kiltti lapsi on ainakin tehnyt juomispäätöksen helpommaksi. Aika ikävää, että lapselle tehdään jo näin aikaisessa vaiheessa selväksi mikä on elämässä tärkeintä. Juominen siis. Vaikka aikuinen sanoisi mitä tai yrittäisi hyvitellä omia tekojaan, toistuva holtiton käyttäytyminen kyllä paljastaa ihmisen todellisen luonteen ja mikä hänelle on tärkeää.

1986

Osaan jo lukea ja kirjoittaa ja odotan kovasti koulun alkua. Kouluikäisenä elämänpiirini laajenee, kun kuljen kavereiden kanssa jo muuallakin kuin vain pihapiirissä. Pidän koulusta ja opettajasta erittäin paljon. Kaikki koulujutut eivät ole minulle helppoja, mutta pärjään ihan mukavasti. Koulussa on helppo verrata itseään muihin. Ymmärrän olevani lihava, muita hiljaisempi/ujompi ja, että kaikki aikuiset eivät käytä alkoholia yhtä paljon kuin omat vanhempani.

1987

Koulu jatkuu mieluisana. Kirjoittaminen ja mielikuvitus on minun vahvuuksiani. Kirjoitan reilusti pidempiä tarinoita kuin muut (ja kissankokoisilla kirjaimilla eli vihkoja kuluu monta). Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa vietetään koulussakin ja minun kirjoittamani runo valitaan johonkin juhlaan (no oli siellä muidenkin runoja, mutta ei kaikkien kuitenkaan).

Kirjoittamisen kehuminen ja kannustaminen koulussa on varmasti vaikuttanut minuun positiivisesti ja kirjoitusharrastus on jatkunut läpi elämän. Ehkäpä tuo runon päätyminen esille toi myös jonkinlaisen tarpeen saada tekstit julki. Pöytälaatikkoon kirjoittamista en ole koskaan harrastanut vaan kaikki lukuisat novellit, näytelmät, puheet, ristikot ym. ovat päätyneet ainakin jollain tapaa esitetyiksi tai julkaistuiksi. Edelleen jos kysytään omista vahvuuksista, niin sanon aina kirjoittamisen /kirjallisenilmaisun kuuluvan niihin.

Vuonna -87 tapahtuu myös merkittävä käänne minun suhtautumisessani vanhempieni juomiseen. Äitini sisko saapuu keväällä miehensä kanssa Ruotsista meille kylään. Olen odottanut tädin vierailua innolla. Vieraat tulevat jo viikolla ja ovat meillä useamman yön. Vanhempani ovat ottaneet vapaata, jotta saavat lomailla vieraitten kanssa. Aikuisilla yhdessäolo muuttuu iltaa kohden ryyppäämiseksi. Aamulla herään ja ihmettelen miksi minua ei ole herätetty kouluun. Juominen on taas kerran mennyt yli äyräiden ja minut on unohdettu. Äitini kirjoittaa reissuvihkoon opettajalle syyn poissaoloon: "K ei halunnut tulla tänään kouluun, koska lähdimme katsomaan nähtävyyksiä ulkomailta asti tulleiden vieraidemme kanssa." Tyrmistyin. Äitini valehtelee opettajalle ja syyttää minua.

Ekaluokkalaiselle sekä äiti että opettaja ovat melkeinpä "jumalia". Heitä pitää kunnioittaa ja he osaavat ja tietävät kaiken. Kaiketi reissuvihon viesti oli äidilleni vain pieni valkoinen valhe, mutta lapselle se oli ihan jotain muuta. Minä ainakin osasin jo yhdistää sen juomiseen ja nimenomaan ongelmajuomiseen. Luulen, että tämän tapauksen jälkeen olen alkanut kysellä vanhemmilta syytä juomiseen ja myös pyytänyt olemaan juomatta. Syytä tai edes toivetta juomattomuudesta ei ole tähän päivään mennessä löytynyt.

 

Elämä on liian vaikeeta aivan liian usein. Miksi? Miksi minusta tuntuu, etten sovi mihinkään raameihin, en osaa toimia normaalisti. Mikä on normaalia? Olenko vain avuton, onneton idiootti, joka haluaa kaiken tulevan helposti eteensä? Entäs jos syyttäisi ankeaa lapsuutta? Joku syy on omaan kurjuuteen löydyttävä. Minäpä kerron omasta elämästäni tässä blogissa, jos vaikka löytyisi joku punainen lanka, johon voisi tarttua ja löytää valoa toisesta päästä.

Vuosi 1979

Minä synnyin pienessä pohjoisen kunnassa. Olin toivottu lapsi, vanhempieni esikoinen. Olin helppo, iloinen, tyytyväinen vauva.

Tämähän vaikuttaa ihan hyvältä, tavalliselta alulta.

Vuosi 1980

Näihin aikoihin ei ollut pitkiä äitiysvapaita, joten olin jo hoidossa, jotta köyhistä oloista lähtöisin olevat vanhempani saattoivat käydä töissä. Suvussa oli muitakin vauvoja, joten minulla oli myös ikäistäni seuraa saatavilla. Jossain vaiheessa sattui pieni tapaturma, kun konttasin äitini jaloissa. Kiehuvan kuuma teevesi kaatui jalkateräni päälle. Jalka parani ennalleen hyvässä hoidossa.

Jalassani näkyy edelleen haaleat ryppyiset paloarvet. Onneksi vesi ei kaatunut kasvoille. Olisi varmasti jäänyt muutakin kuin parantuneita arpia.

Vuosi 1981 ja -82

Paremmat työmahdollisuudet etelä-Suomessa houkuttelivat vanhempani muuttamaan. Uutta kotia ei heti löytynyt, joten asuimme isän veljen perheen luona puoli vuotta. Minulla oli silloin siis kummit ja vajaan vuoden nuorempi serkku seurana vanhempien lisäksi. Vaikuttaa kivalta. Käytännössä olimme serkkuni kanssa lähinnä vain riidelleet. Muutto vuokra-asuntoon oli varmasti mukavampi vaihtoehto kaikille. Asuimme alivuokralaisina vanhan omakotitalon yläkerrassa. Talon isäntäväki oli muuten mustalaisia ja he asuivat alakerrassa. Nämä mustalaiset olivat kuulemma hyviä, rehellisiä ja mukavia ihmisiä. Toisin kuin mustalaiset yleensä. En tietenkään muista mitä minulle on sanottu mustalaisista, mutta tuollainen mielikuva on jäänyt.

No niin, nyt löydän tästä jotain. Äitini oli hiukan ennakkoluulounen ja /tai pelokas muita kulttuureja kohtaan, joten pieni rasismin siemen on lapseen nyt jo kylvetty. Itselläni kun on leikki-ikäinen tyttö, niin ihmettelen miten 1-3 -vuotiaat ovat voineet jatkuvasti tapella. Onko meidät jätetty vain keskenämme touhuamaan? Tuon ikäiset kun eivät vielä varsinaisesti leiki yhteisleikkejä, niin varmasti on ollut sanomista. Aikuisen tehtävä on olla saatavilla ja ohjata lapsia oikeaan suuntaan. Hmm. Tiedä sitten kuka on käskenyt ja ketä. Äitini oli hiljaisempi ja rauhallisempi kun taas kummitätini tapa komentaa oli huutaminen. Jos aikuinen huutaa jatkuvasti, niin varmasti lapsetkin. Tiedä sitten, kunhan pohdiskelen.