Onkohan tästä blogipohdiskelusta mitään hyötyä? Jaksaako kukaan kiinnostua elämästäni, sen kurjuudesta ja tietysti myös ihanuudesta. Kirjoitan tätä blogia, jotta saan paikan purkaa ikäviä asioita mutta toki elämässäni on tapahtunut paljon hyvääkin. Niiden ihanien asioiden ja tapahtumien ansiosta kurjatkin puolet kestää.

1983-1985

Alivuokralaiselämä jää taakse, kun muutamme omaan kotiin. Mukava ja rauhallinen kerrostaloalue Keravalla on hyvä kasvupaikka lapselle. Vanhempani käyvät töissä ja minä vietän päivät naapurikerrostalon perhepäivähoitajan luona ja seurakunnan kerhossa. Kavereita löytyy pihapiiristä ja viihdynkin hyvin ulkoleikeissä. Käymme usein viikonloppuisin sukulaisten luona kylässä. Siitä pidän.

Tuossa on ne kulissit, joita pidetään yllä lukuisissa suomalaiskodeissa. Kaikki vaikuttaa päällisinpuolin hyvältä, tavalliselta. Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Olen kasvanut kahden alkoholistin kanssa. Alkuun juominen oli ehkä runsasta mutta normaalin rajoissa. Lapselle oman kodin tapahtumat ovat normaalia elämää, johon vain sopeudutaan. Vaihtoehtoja ei ole, eikä lapsi edes tiedä muusta.

Ensimmäinen alkoholiin liittyvä muisto on alivuokralaisajalta. Heräsin ennen vanhempiani ja menin herättämään heitä. En saanut heitä hereille, vaikka kuinka huusin ja tönin. Olin peloissani. Muuta en tilanteesta muista. Myöhemmin tietysti tilanteen yleistyessä ymmärsin, että vanhemmat juovat alkoholia aamuyöhön asti ja usein sammumiseen asti. Siksi en saanut heitä hereille. Osaan jo allekouluikäisenä reitit kodista varmaankin noin kymmeneen eri baariin/kapakkaan.

Jos olisin ollut vaikeampi lapsi, joka tekee tuhoja ilman jatkuvaa valvontaa, olisiko jonkun ollut pakko pysyä edes vähän selvempänä? Vaikea sanoa, mutta varmasti helppo ja kiltti lapsi on ainakin tehnyt juomispäätöksen helpommaksi. Aika ikävää, että lapselle tehdään jo näin aikaisessa vaiheessa selväksi mikä on elämässä tärkeintä. Juominen siis. Vaikka aikuinen sanoisi mitä tai yrittäisi hyvitellä omia tekojaan, toistuva holtiton käyttäytyminen kyllä paljastaa ihmisen todellisen luonteen ja mikä hänelle on tärkeää.

1986

Osaan jo lukea ja kirjoittaa ja odotan kovasti koulun alkua. Kouluikäisenä elämänpiirini laajenee, kun kuljen kavereiden kanssa jo muuallakin kuin vain pihapiirissä. Pidän koulusta ja opettajasta erittäin paljon. Kaikki koulujutut eivät ole minulle helppoja, mutta pärjään ihan mukavasti. Koulussa on helppo verrata itseään muihin. Ymmärrän olevani lihava, muita hiljaisempi/ujompi ja, että kaikki aikuiset eivät käytä alkoholia yhtä paljon kuin omat vanhempani.

1987

Koulu jatkuu mieluisana. Kirjoittaminen ja mielikuvitus on minun vahvuuksiani. Kirjoitan reilusti pidempiä tarinoita kuin muut (ja kissankokoisilla kirjaimilla eli vihkoja kuluu monta). Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa vietetään koulussakin ja minun kirjoittamani runo valitaan johonkin juhlaan (no oli siellä muidenkin runoja, mutta ei kaikkien kuitenkaan).

Kirjoittamisen kehuminen ja kannustaminen koulussa on varmasti vaikuttanut minuun positiivisesti ja kirjoitusharrastus on jatkunut läpi elämän. Ehkäpä tuo runon päätyminen esille toi myös jonkinlaisen tarpeen saada tekstit julki. Pöytälaatikkoon kirjoittamista en ole koskaan harrastanut vaan kaikki lukuisat novellit, näytelmät, puheet, ristikot ym. ovat päätyneet ainakin jollain tapaa esitetyiksi tai julkaistuiksi. Edelleen jos kysytään omista vahvuuksista, niin sanon aina kirjoittamisen /kirjallisenilmaisun kuuluvan niihin.

Vuonna -87 tapahtuu myös merkittävä käänne minun suhtautumisessani vanhempieni juomiseen. Äitini sisko saapuu keväällä miehensä kanssa Ruotsista meille kylään. Olen odottanut tädin vierailua innolla. Vieraat tulevat jo viikolla ja ovat meillä useamman yön. Vanhempani ovat ottaneet vapaata, jotta saavat lomailla vieraitten kanssa. Aikuisilla yhdessäolo muuttuu iltaa kohden ryyppäämiseksi. Aamulla herään ja ihmettelen miksi minua ei ole herätetty kouluun. Juominen on taas kerran mennyt yli äyräiden ja minut on unohdettu. Äitini kirjoittaa reissuvihkoon opettajalle syyn poissaoloon: "K ei halunnut tulla tänään kouluun, koska lähdimme katsomaan nähtävyyksiä ulkomailta asti tulleiden vieraidemme kanssa." Tyrmistyin. Äitini valehtelee opettajalle ja syyttää minua.

Ekaluokkalaiselle sekä äiti että opettaja ovat melkeinpä "jumalia". Heitä pitää kunnioittaa ja he osaavat ja tietävät kaiken. Kaiketi reissuvihon viesti oli äidilleni vain pieni valkoinen valhe, mutta lapselle se oli ihan jotain muuta. Minä ainakin osasin jo yhdistää sen juomiseen ja nimenomaan ongelmajuomiseen. Luulen, että tämän tapauksen jälkeen olen alkanut kysellä vanhemmilta syytä juomiseen ja myös pyytänyt olemaan juomatta. Syytä tai edes toivetta juomattomuudesta ei ole tähän päivään mennessä löytynyt.